Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

torstai 28. kesäkuuta 2012

Tonttusisarukset

Näillä sisaruksilla on jo matkaliput Amerikkaan! Hei hei ja hyvää matkaa!

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Tiitiäiset

Pieniä epoksimassasta muotoiltuja tiitiäisiä.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Metsänväkeä

Te siellä Suomessa vietätte keskikesän juhlaa, jonka olisin kokonaan unohtanut, ellei fb:ssä kaikki jauhaisi samaa asiaa ja jollei sähköpostini huutaisi viestien vähäisyyttä. Meillä täällä on meneillään sitten kai keskitalven juhla. San Juan - grillijuhlia täälläkin kyläpahaset järjestävät. Perheet ja ystävät eivät kuitenkaan kokoonnu siten kuin Suomessa. Täällä on ihan tavallinen harmaa pilvinen arkipäivä. Minun ei yhtään tee mieli kutsua ketään tänne grillaamaan. Tekee mieluummin mieleni mennä peiton alle talviunille...Mutta nythän alkavat taas päivät pidentyä ja valoisa aika lisääntyä!

Minä olen värkännyt lisää metsänväkeä. Nämä on nyt tehty epoksimassasta. Vaikka peikko putoisi lattialle, se ei mene rikki!
Kuvasin nämä nyt tällä tavalla tylsästi sisätiloissa, sillä ei huvita mennä tuonne ulos märkään kykkimään. Lisäksi valkoista vasten yksityiskohdat erottuvat paremmin.

Lukijat ovat kyselleet, tuleeko näitä joskus myyntiin. Tarkoitus olisi, että tulisi. Pitää vain ensin tehdä vähän lisää, ratkaista parit tekemiseen liittyvät ongelmat, päättää hinnat jne. Sama koskee myös Ahdin poikaa ja muita tulevia miniatyyrivauvoja. Kiitos kyselyistänne! Otattehan kuitenkin huomioon, että jokainen pikkuinen nukke on uniikki ja tekemiseen menee paljon aikaa, joten nämä eivät tule olemaan halpistavaraa.

Kaksi ensimmäistä peikkopoikaa ovat pituudeltaan noin 17 cm ja ne seisovat ilman tukea omilla jaloillaan. Käsiä ja jalkoja voi asetella eri asentoihin. Tämä viimeinen peikkolainen on 14 cm korkea. Se istuu simpukankuoren päällä ja se on irrallinen, joten sitäkin voi liikutella ja vaihtaa asentoja.

Osaako joku neuvoa, miten tavallisella kameralla voisi saada pienistä nukeista sellaisia tarkkoja ja hyviä kuvia, että kiinnostuneet voisivat nähdä kaikki yksityiskohdat? Valaistuksella on tietty tärkeä osuus, mutta miten se käytännössä järjestetään? En osaa lainkaan kuvata, enkä jaksa ottaa mitään kurssejakaan.

Viettäkääpä ihana juhannus!

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Naapuriapua

 Tämän näköinen karvanaama naapurista tuli hätiin, kun camionetamme jäi jumiin mutaan.
 Naapurinmies ohjaa sonnejaan kiskomaan oikeaan suuntaan. Puhuin viime postauksessa häristä, mutta tajusin sitten itsekin, että käytin varmaan väärää nimitystä. Savu nousee takapyöristä, kun mieheni yrittää päästä liikkeelle auton ratissa.
 Ainakin toista sonnia otti päähän modernien vempainten kiskominen pulasta. Niin kovin ja pitkään se pieri töitä tehdessään.
 Aputyttöni oli myös auttamassa ja hän lopulta saikin sonnit ohjattua vetämään camionetan pois kuopista.
 Mutaista campoelämää. Täällä muta on hyvin liukasta ja se tarttuu kenkiin ja renkaisiin. Jos esimerkiksi menee kävelemään uudelle tiellemme, jossa ei vielä ole soraa, saappaiden pohjiin tarttuu sellainen mutamäärä, että saappaissa on painoa ainakin kilo enemmän kuin ilman mutaa. Autolla ei voi ajaa mudassa tai kiinni jää. Muta jää myös ikävästi kiinni koirien kynsiin ja sisällä se kovettuu koviksi kikkaroiksi. Lenkkejä uudella tiellämme vältetään nyt.
Kiitos hyvin tehdystä työstä! Camioneta saatiin taas kiinteälle maalle! Naapuriapu korvataan siten, että kun naapurit tulevat taas kerran ostoksiensa kanssa maantien varteen, me käymme hakemassa heidät ja heidän valtavat peruna-, papu- ja jauhosäkkinsä.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Jumissa

Meidän PITI lähteä tänään viemään polttopuita kälylle, mutta jumiin jäätiin. Yritimme vetää henkilöautolla avolava-autoa pois kuopista, mutta ei auto ollut riittävän vahva. Huomenna tulee naapurin härät hinaamaan avolavan pois mudasta. Täällä on nyt aika masentavaa. Sataa, sataa ja sataa. On harmaata. Kaikki on mudassa. Yöks.

sunnuntai 17. kesäkuuta 2012

Pilkullinen pehmoinen

Löysin "amerikan kirpparilta" tyttöjen pehmoisen pörröfleecepuseron. Ostin sen vain kankaan takia ja ompelin Blondille ihanan lämpöisen nutun. Hintaa nutulle tuli 0,80 euroa. Blondi tykkää!

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Ahdin poika

Muotoilin epoksimassasta miniatyyrivauvan, jonka laitoin nukkumaan simpukankuoreen. Siitä tuli "Ahdin poika".

Mielestäni ihan onnistunut lopputulos ottaen huomioon, että muotoilin tämän sormiin tarttuvasta epoksimassasta. Saisipa taas sitä polymer clayta, niin tällaistenkin tekeminen olisi helpompaa!

perjantai 15. kesäkuuta 2012

Classic Pooh

Concepcionissa on sellaisia kirppareita, joihin kaikki tavara ja vaatteet tulevat Yhdysvalloista. Löysin muutama viikko sitten tämän ihanan Classic Pooh -peiton 2,5 eurolla! Ei tahran tahraa, ei mitään vikaa, aivan uuden veroinen! Upeaa tehdä joskus löytöjä! Ostin aikoinani Tukholmasta isomman Classic Pooh -peiton ja sekin on minulla täällä Chilessä. Parikymppisenä olin kova Nalle Puh -fani, mutta ainoastaan alkuperäisen näköiset Puhit kelpasivat. Nalle Puh ei taida olla tällä hetkellä kovasti muodissa? Symppiksiä nuo hahmot ovat aina!


torstai 14. kesäkuuta 2012

Pikkuinen Biancamme


Tänään on kulunut tasan puoli vuotta siitä, kun nelikuinen pikkuinen Biancamme lensi koiraenkeliksi taivaaseen. Lupasin kirjoittaa teille aiheesta sitten, kun pystyn. Tätä ennen en ole pystynyt. En ole vieläkään edes pessyt sitä filttiä, joka oli Biancan kopassa, kun se kuoli.

Biancan tulosta meille ja sen ensimmäisistä viikoista voit lukea enemmän klikkaamalla oikean sivupalkin kohtaa ”chilenkettuterrieri”.

Bianca oli kahden pentueen pienin pentu. Se oli rääpäle, jota kukaan ei huolinut. Minä ajattelin, että pienenä rääpäleenä se voisi elää chihulaumamme jatkona. Se saisi hyvän kodin ja saisi asua sisätiloissa. Ajattelin jo heti aluksi, ettei kaikki ole kunnossa, sillä Bianca oli aivan liian pieni verrattuna muihin. Kävimme marraskuun lopussa koiranäyttelyssä, jossa oli chilenterrierien kasvattajia ja hekin totesivat, että Bianca oli noin kolmasosan kokoinen siitä, mitä sen pitäisi olla. Epäilivät, että olimme risteyttäneet sen emon chihuahuan kanssa, mitä ei tietenkään ollut tapahtunut! Biancahan tuli kavereideni luota, eikä heillä, eikä siellä lähimainkaan ole yhtäkään chihua.

Puhuin eläinlääkärien kanssa Biancan koosta. Tahdoin teettää kaikki tutkimukset, jotta saataisiin selville, onko pentu sairas vai vain kääpiö. Eläinlääkärit kehottivat minua odottamaan vielä parisen kuukautta, jotta Biancan sisäelimetkin ehtisivät kasvaa ja kehittyä vähän enemmän ja sitten kannattaisi tutkia. Biancahan kuitenkin käyttäytyi kuin terve pentu ja se söi hyvin.

Bianca sai normaalit madotukset ja rokotukset ja se oli niin menevää sorttia, ettei edes huomannut rokotuksia. Se oli kova riehumaan. Rokotuksienkin jälkeen se jatkoi puuhakasta elämäänsä, niin kuin isot koirat. Chihummehan ovat usein vähän väsyneitä rokotusten jälkeen, joskus joku on jopa vähän kipeä, mutta Bianca ei ollut millänsäkään, vaikka oli paljon pienempi kuin yksikään chihumme.

Bianca rakasti ruokaa! Kun se näki ruokaa, sitä ei pidellyt mikään! Yritin opettaa sitä istumaan ennen kuin se sai kipponsa, mutta se tärisi aivan holtittomasti ja hyökkäsi kipponsa kimppuun. Se kuitenkin oppi istahtamaan ennen kipon saamista lähes opettamatta, joten huomasin, että se oli älykäs pikkupentu, joka voisi oppia vaikka mitä.

Bianca oli aivan erilainen kuin samanikäinen chihunpentu. Huomasi todella selvästi rotuerot! Bianca oli todella sosiaalinen. Se rakasti kaikkia tänne tulevia ihmisiä – myös lapsia. Samaa ei voi sanoa chihuistamme, jotka käyttäytyvät kuin piranjalauma, jos joku tulee varoittamatta ja ne ovat vapaana. Lapsia chihumme inhoavat niin, että lapsivieraiden tullessa tänne joudumme pitämään chihuja huoneissaan tai tarhassa. Ainoastaan Olivia on mukava lapsienkin kanssa. Mutta Bianca rakasti lapsiakin! Sitä sai nostella ja paijata ja se nautti siitä.

Bianca oli myös kova tuhoamaan ja tekemään asioita, joita se itse tahtoi tehdä. Kun edes aikuiset chihumme (jotka painoivat 1-2,5 kiloa enemmän kuin Bianca) eivät saaneet siirrettyä puista chihusohvaa pois lemmikkiluukun edestä, Bianca koko puolen kilon tarmossaan työnsi sohvan pois luukun edestä, koska hän tahtoi mennä ulos! Vaikka Bianca olikin niin pikkuinen, sen suu kuitenkin oli isompi kuin chihun suu ja se sai pureskeltua monet lelut ja kepit tohjoksi. Mietimmekin, millainen täysituho siitä oli tulossa!

Bianca oli kauhean villi, mutta yhtäkkiä se pikkuinen väsyi, etsiytyi vaatemytyn päälle tai tyhjään pesään ja nukahti.

Kerran pikkukoirat olivat löytäneet häränkakkakasan ja käyneet kaikki vuorotellen kierimässä siinä. Meidän oli pestävä kaikki ennen kuin päästimme ne sisälle. Käytin sellaista ei kovin lämmintä vettä, muttei kylmääkään, sillä päivä ei ollut kylmä. Kun olin pesemässä Biancaa, se alkoi kiljua kurkku suorana. Se kiljui ja uikutti. Tajusin, ettei se ollut vain pelkoa, vaan oikeasti jotain sen pienessä ruumiissa oli tapahtumassa. Kukaan ei ole ikinä kiljunut pestessä meidän koiraperheessämme. Kuivatin sen nopeasti ja hain hiustenkuivaimen. Puhalsin sitä pitkän aikaa lämpimällä ilmalla ja pidin tiukasti sylissäni. Pikkuhiljaa kiljuminen muuttui uikutukseksi, kun sen vartalo alkoi lämmitä. Katsoin sen ikeniä ja ne olivat valkoiset. Annoin Biancalle hunajavettä ja pidin sitä lämpimänä. Kun se oli täysin rauhoittunut ja ikenet olivat taas punaiset, laitoin sen lämpöpullon kanssa petiin. Tästä pesusta ei seurannut mitään sen enempää, mutta nyt jälkeenpäin tajuan, että se olisi voinut kuolla sydänkohtaukseen jo tuolloin. Ainakin luulen niin.

Pikkuinen Bianca alkoi kasvaa silmissä. Se sai hyvää ruokaa ja valkoinen mekko jäi pieneksi muutamassa viikossa. Yhtäkkiä sillä oli pitkät sääret! Olin iloinen, sillä ajattelin, että Bianca kasvaa sittenkin. Ehkä se ei jäisikään kamalan pieneksi. Ehkä se saisi elää terveen elämän! Ehkä siitä tulisi jopa Blondin kokoinen (harjakoiramme, 4,2 kiloa).

Joulukuussa sitten lähdin suomalaisen ystäväni kanssa Santiagoon suurlähettilään luokse itsenäisyyspäivän vastaanottoon. Se oli viikon oikean itsenäisyyspäivän jälkeen. Istuin bussissa, kun mieheni soitti, että Biancaa on pistänyt jokin, ehkä skorpioni, ehkä ampiainen. Bianca kuulemma itki ja tärisi kamalasti. Käskin antaa antihistamiinia ja soittaa eläinlääkärille. Parin tunnin päästä soitin miehelleni hermostuneena. Hän kertoi, ettei antihistamiini ollut tehonnut ja Bianca oli huonossa kunnossa. Hän lähtisi eläinlääkärille.

Mieheni ajoi Yumbelin pienelle eläinlääkärinvastaanotolle. Siellä nuori eläinlääkäri totesi, että onpa paha reaktio hyönteisen pistoon tai jonkun puremaan. Biancan sydän löi hirveän nopeasti. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä oli tapahtunut. Pistoskohtaa ei löytynyt. Bianca oli siinä vaiheessa itkenyt ja tärissyt jo nelisen tuntia. Välillä se oli nukahtanut hetkeksi ja nakinpalatkin se oli syönyt. Mieheni oli nakeilla testannut, oliko Bianca tosi kipeä. Meillä nimittäin nakit ovat ylintä herkkua ja jos nakit eivät kelpaa, niin siitä tiedämme, että koira on oikeasti tosi huonovointinen tai kipeä. Mieheni sitä ihmettelikin, että miten Bianca voi olla noin kipeä ja silti se oli syönyt pienet nakinpalaset. Pieni Bianca oli herkkusuu viimeisiin hetkiinsä saakka!

Eläinlääkäri laittoi Biancalle tipan ja totesi, että sen sydän lyö liian nopeasti. Se kannattaisi rauhoittaa, jotta se saisi vähän levätä. Bianca sai rauhoittavan piikin ja samalla sen sydän lopetti lyömästä!

Minä olin jo noussut linja-autosta ja kävelimme kaverini kanssa Santiagon kaduilla. Soitin miehelleni kuullakseni jotain Biancasta. Mieheni sanoi, että Bianca kuoli. Aloin täristä. Kyyneleet alkoivat valua kasvojani pitkin ja tärisin holtittomasti. Kuljin kuin sumussa kaverini perässä metroon. Onneksi minulla oli aurinkolasit naamalla. En tajunnut mistään mitään. Annoin kaverilleni metrolipun, sillä en enää tiennyt, mihin suuntaan minun piti kävellä ja mitä tehdä. En ole koskaan itkenyt ihmisten ilmoilla kaduilla, metroissa, koskaan ei ole sattunut mitään ikävää yllättävää silloin, kun olen jossain kaukana kotoa. Soitin kälylleni ja pyysin häntä menemään mieheni luokse. En tahtonut, että mieheni pitää olla yksin tuollaisen kokemuksen jälkeen. Mieheni on todella vaikeaa olla edes rokotusten aikana eläinlääkärissä. Hänen tekee kamalan pahaa, kun koiramme kärsii, vaikkei syynä olisi muuta kuin yksinkertainen rokotus tai hampaiden puhdistaminen. Kuljin kaverini perässä pidättäen itkua hänen miehensä sukulaisen luokse, jossa meidän oli määrä olla yötä.

Sieltä sukulaisen luota soitin taas miehelleni ja pyysin kertomaan, mitä oli tapahtunut. Bianca oli kuollut ilmeisesti hyönteisen pistokseen. Eläinlääkäri epäili, että koska Bianca oli niin pieni, myrkkyä oli ollut liikaa. Mieheni sanoi hautaavansa Biancan. Minä sanoin siihen heti, että ei hautaisi. Hänen pitäisi heti soittaa omalle eläinlääkärillemme Concepcioniin. Minä tahdoin ruumiinavauksen! Olisi hyvin tärkeää tietää kuolinsyy, eikä vain arvauksia. Jos syynä olisi hyönteisenpistos, saisimme olla sydän väärällään jokaisen chihumme takia, sillä se tarkoittaisi sitä, että Peikkokukkulalla olisi jotain niin myrkyllisiä hyönteisiä.

Mieheni laittoi Biancan jääkaappiin odottamaan seuraavaa aamua. Aamulla aikaisin hän lähti ajamaan Concepcioniin ja vei Biancan tutkittavaksi. Eläinlääkärimme löysi heti kuolinsyyn. Biancan sydämen toinen puoli oli kolme kertaa suurempi kuin toinen puoli. Koko sydän oli niin suuri, että se vei koko rintakehän levyisen tilan. Epämuodostunut sydän oli vauroittanut myös muita sisäelimiä. Bianca oli kuollut sydänkohtaukseen ja tukehtumiseen. Keuhkoissa oli nestettä, koska sydän ei ollut toiminut kunnolla. Ja vatsasta löytyivät ne makkaranpalat.

Minä soitin myös eläinlääkärille kuullakseni itse kaiken. Kysyin, olisimmeko voineet tehdä jotakin, jos olisimme tienneet Biancan sydänviasta. Eläinlääkäri sanoi, että Bianca olisi joka tapauksessa kuollut. Ehkä lääkkeillä sen elinikä olisi voinut pidentyä muutaman kuukauden, muttei enempää. Hän sanoi, ettemme missään nimessä saa syyttää itseämme. Bianca sai parhaan mahdollisen elämän meidän luonamme. Sen elämä oli lyhyt mutta hyvä. Kuollessaankin sillä oli herkkua massussa.

Palasin Santiagosta kotiin. Mieheni oli minua vastassa maantien varrella. Menin halaamaan häntä ja annoin itkun tulla. Mieheni oli rauhallinen. Kälyni oli jo palannut kotiin. Peikkokukkulalla mieheni näytti Biancan haudan. Se oli Divan haudan vieressä. Minä laitoin Biancan pannan ja mekon roikkumaan haudan yläpuolelle oksaan. Maalasin sille hautakiven.

Vieläkään en ole voinut pestä sitä filttiä, joka Biancalla oli kuollessaan. En ole voinut katsoa valokuvia. Bianca ehti olla meillä vain kaksi ja puoli kuukautta, mutta se painoi tassunsa jäljen syvälle sydämiimme. Minulla on niin paha mieli siitä, etten ollut kotona, kun kaikki tapahtui. Niin äärimmäisen harvoin olen poissa kotoa ja juuri silloin tuollaisen piti tapahtua! Olen pahoillani, että mieheni piti kestää kaikki yksin. Olen pahoillani, etten voinut pitää Biancaa sylissäni. Olen kuitenkin onnellinen siitä, että mieheni piti siitä hyvää huolta ja se sai tuntea viimeiseen hengenvetoonsa asti tutun rakkaan ihmisen lähellään.

Meille ei enää koskaan tulee chilenterrieriä. En ole koskaan tahtonut sitä rotua meille, mutta Biancan annoin tulla, sillä se oli meille tarkoitettu. Oli tarkoitettu, että me pitäisimme siitä huolta sen lyhyen elämän ajan ja että se saisi sisaruksikseen chihuahuat. Bianca on nyt meidän chilenterrierienkelimme. Bianca leikkii nyt Divan ja Pikin sekä muiden koiraenkeleleiden kanssa siellä, missä makkaraa ja muita herkkuja on aina tarjolla!


Tämän postauksen kuvat ovat viimeiset Biancasta otetut kuvat. Näistäkin näkee, miten se piti lapsista.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

...and play with dolls.

Olen noudattanut edellisen postauksen huoneentaulua ja “leikkinyt” nukeilla kaksi päivää. Satuin löytämään Concepcionista yhdestä perulaisen omistajan liikkeestä argentiinalaista epoksimassaa, jota olen etsinyt kissojen ja koirien kanssa kaikkialta. Blogini lukija Argentiinasta lähetti minulle pari pakettia samaa massaa muutama viikko sitten, mutta ikävä kyllä se ei ole tullut perille. Hän kyllä varoitti minua argentiinalaisen postin surkeudesta, mutta päätimme tehdä testin. Pääsin kuitenkin kokeilemaan massaa tämän onnenpotkun takia, että sitä kuitenkin myydään Chilessä!


Massassa on kaksi komponenttia, jotka pitää sekoittaa toisiinsa. Aluksi massa on aika kovaa, joten minulla kipeytyivät kämmenet siitä vaivaamisesta, mutta ei se tahtia haitannut. Massa myös tarttuu melkoisesti käsiin, joten käsirasvaa täytyy lisätä jatkuvasti. Kun massa on valmista, sen annetaan vetäytyä 15 minuuttia ja sitten voi alkaa muotoilla. Aikaa muotoiluun on noin 45 minuuttia. Epoksimassa kuivuu aika nopeasti. Pitää siis sekoittaa vähän kerrallaan.

Ensin muotoilin pari peikonpäätä, annoin niiden kuivua ja testasin sitten maalin tarttuvuutta. Kyllähän se maali tarttui, mutta hieman epätasaisesti. En pidä lopputuloksesta, sillä peittävä akryylimaali ikäänkuin tappaa alkuperäisen pinnan. Ohjeissa sanottiin, että massaa voi vaivaamisvaiheessa värjätä kankaan värjäämiseen tarkoitetulla jauheella. Minä en kuitenkaan ole vielä kokeillut sitä, sillä se tarttuu käsiin ja kaikkialle niin, ettei sitä saa pestyä pois. Voin tietenkin vaivata massan ja värin käsineet kädessä, mutta muotoilu ei käsineiden kanssa onnistu. Tarttuisiko väri vielä siinäkin vaiheessa ihoon? Ehkä kokeilen jossain vaiheessa.

Päätinkin kokeilla akryylimaalien sekoittamista massaan. Pursotin ihonväriä, punaista, valkoista ja keltaista massan päälle ja vaivasin. Maalia tietenkin tursui sormien välistä ja puuha oli aika sotkuista, mutta akryylimaalit saa pestyä käsistä pois helposti. Sain värjättyä massan sopivan väriseksi. Tässä vaan ongelmana on se, että jos tahtoo tehdä isomman työn, johon täytyy vaivata ja värjätä massaa pienissä erissä, niin miten saa saman sävyn joka erään? Ei mitenkään. Muotoilin värjäämästäni massasta ”tiitiäisiä”, niiden ”koteloita”. Tein myös peikonpään. Olin paljon tyytyväisempi ihonväriin tällä tavalla kuin massan päälle maalaamalla. Totesin, että itsevärjäämäni massa käy hyvin peikkojen materiaaliksi.

Päätin tehdä astetta hankalamman kokeilun: muotoilla miniatyyrivauvan. Sekoitin taas massaa ja maaleja. Jotta alunperin harmaasta massasta saa vauvanihonväristä, täytyykin maalia laittaa todella paljon. Paljon valkoista ja ihonväriä ja tippa punaista. Jos ei laita paljon valkoista, väri jää sellaiseksi ”peikkomaiseksi”. Tämä toikin uuden pulman eteeni. Maali muutti massan koostumusta siten, että siitä tuli purukumimaista. Se tarttui sormiin ja venyi vallattomasti. Rasvasin sormiani ja muotoiluvälineitä aivan jatkuvasti. Sain kuin sainkin jonkinlaisen vauvan aikaiseksi, mutta kyllä se oli paljon hankalampaa kuin USA:sta ostamallani Polymer Claylla. Chilessähän ei ole minkäänlaisia kelvollisia massoja, joten olen joutunut rajoittamaan hyvin paljon sitä, mitä olen näinä vuosina muotoillut. Das-massaa olen käyttänyt ja nyt olen todella kyllästynyt sen ominaisuuksiin!

Argentiinalainen epoksimassa on Chilessä kallista. Aion kuitenkin jatkossa ostaa sitä peikkojen tekemiseen. Miniatyyrivauvoihin tai herkkiin keijuihin tämä massa ei mielestäni kuitenkaan käy värin takia eikä sen takia, että massa tarttuu sormiin ja miniatyyriaiheita on siksi hankalaa tehdä. Joudun siis kuitenkin tilaamaan USA:sta Polymer Claytä, jos tahdon taas monen vuoden tauon jälkeen tehdä miniatyyrivauvoja.

Epoksimassalla on kuitenkin pari etua verrattuna Polymer Clayhin. Epoksia ei tarvitse paistaa ja sitä saa Chilestä, joten se tulee edullisemmaksi. Epoksimassa on myös kuivuttuaan todella kovaa ja kestävää. Polymer Clay myös on kestävää, mutta vasta paistamisen jälkeen. Vai tietääkö joku, onko olemassa polymeriä, jota ei tarvitse paistaa? Das-massaan verrattuna sekä epoksi että polymer ovat aivan ylivoimaisia, varsinkin pieniä töitä tehdessä. Das hajoaa todella helposti, sitä pitää hioa ennen maalaamista ja maali lähtee helposti pinnasta pois, jos vaikka kynsi osuu valmiiseen työhön, edes lakka ei auta.

No tulipahan varsinainen selotus näistä massoista, jaksoikohan joku tänne asti?

Huvittavaa tässä Peikkokukkulan talvielämässä on se, että vaikka meillä onkin nyt tilava talo, ovat toimemme keskittyneet olohuoneeseen! Katsokaapa nyt tämän postauksen kuvaa, jossa näkyy normaalisti siisti olohuoneenpöytämme! Täällä on nyt ulkona kylmä, ikkunoista, ovista ja lemmikkiluukuista vetää niin, että talossamme on lievästi sanottuna raikkaan virkistävä ilma. Työhuoneessani on aamuisin 7 astetta lämmintä, keittiössä ehkä 12. Olohuoneessahan meillä on takka, mutta sen lämpö ei kulje keittiöön ja työhuoneeseen saakka. Voisin lämmittää työhuonetta kaasulämmittimellä, mutta tulin sitten siihen tulokseen, että se on rahan ja energian haaskaamista. Lisäksi kaasulämmitin haisee pahalle ja saa ikkunat märiksi. Kannan siis nykyään työni olohuoneeseen. Kylminä päivinä kannan sinne myös ompelukoneen. Onneksi näitä oikein kylmiä päiviä ei ole kovin paljon. Kun työhuoneessa on edes 15 astetta, niin silloin siellä kyllä tarkenee. Ja Chilen talvessahan on myös sellaisia päiviä.


Tänään täällä sataa kaatamalla. Sateet alkoivat eilen eivätkä ole tauonneet juuri hetkeksikään. Pikkukoiria inhottaa mennä ulos asioilleen, minun täytyy pakottaa ne tai muuten joudun luuttuamaan lattioita! Takassa palaa tuli aamusta yöhön. Talon lämpimin huone onkin yläkerrassa oleva makuuhuoneemme, jossa nytkin tätä kirjoitan. Takan piippu kulkee makuuhuoneen läpi ja lämmittää hyvin. Muutenkin lämmin ilma nousee tänne yläkertaan. Jatkuvien sateiden on sanottu jatkuvan koko tämän viikon ja tämä meidän kahdeksas alueemme onkin jo julistettu erikoistilaan, mitä se sitten tarkoittaakin...varmaankin apua sitä tarvitseville.

Nettiyhteyden kanssa meillä on todella paljon ongelmia. Meillä on yhteys kerrallaan noin 30 sekuntia. Tämän jälkeen mokkula pitää irroittaa koneesta ja yhdistää uudelleen. Asiat pitää siis saada tehtyä siinä noin 30 sekunnissa. Tämän vuoksi minulla on nyt bloggaamiseenkin uusi taktiikka. Kirjoitan tekstit ensin wordiin, josta kopioin ne sen 30 sekunnin aikana bloggeriin ja tallennan äkkiä. Sitten taas mokkulan irroitus ja uudelleen yhdistäminen ja sen jälkeen pikapikaa yksi kuva, sama uudelleen ja toinen kuva jne. Ymmärrätte varmaan, että ottaa päähän tämä ja siksi postaukset ovat olleet tavallista lyhyempiä ja harvassa.

Nyt lopetan tämän postauksen sateenropinatunnelmiin ja käyn alakerrassa lisäämässä puita takkaan!



maanantai 11. kesäkuuta 2012

Keep calm and...

Nyt löytyi minullekin sopiva Keep calm -taulu! Vielä se on pianon päällä, koska en ole löytänyt sille sopivaa paikkaa. Meillä on sateisen harmaa talvipäivä, joten kuvasta tuli hieman hämärä.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Hassu jalkapallo (!) juttu


Nyt kirjoitan aiheesta, josta en ikimaailmassa olisi uskonut kirjoittavani, nimittäin jalkapallosta! Inhoan sekä jalkapallon pelaamista että sen seuraamista. Minä jopa pelkään palloa! Kierrän kauhuissani kaikki aikuiset ja lapset, jotka potkivat palloa, sillä olen varma, että minun pääni on pallomagneetti. Kerran ala-asteella sain jalkapallosta päähäni tai naamaani (en enää muista), kaaduin maahan ja menetin hetkeksi tajuni. Ehkä se selittää edes osittain inhoni pallolajeja kohtaan. Ärsyttävää on joutua kuuntelemaan kotona selostuksia ja kiljumista sekä stadionin melua aamusta iltaan, kun melko fanaattinen mieheni seuraa kaikki tärkeimmät (ja vähemmän tärkeät) jalkkisottelut. Nyt kuitenkin minua huvitti eilinen Chile-Venezuela –peli, tai varsinkin siihen liittyvät kommervenkit, joista sain kuulla mieheltäni.

Chilen joukkue matkusti Venezuelaan. Joukkueen piti nukkua ottelua edeltävä yö hotellissa. Hotellista katkaistiin sähköt. Joukkueen piti päästä harjoittelemaan illalla stadionille. Siellä ilmoitettiin, että joukkuueen pitää harjoitella ilman jalkapallokenkiä, ettei ruoho mene piloille. Venezuelan joukkueella kuulemma ei sellaista rajoitusta ollut. Chilen joukkue siis joutui harjoittelemaan paljain jaloin! 45 minuutin kuluttua stadionilta katkaistiin sähköt! Joukkue oli siellä pimeässä.

Ottelun alettua venezuelalaiset eivät kunnioittaneet Chilen kansallislaulua, vaan mölysivät niin kovin, ettei musiikkia kuulunut lainkaan. Yleisö käyttäytyi törkeästi. Ottelu sitten meni miten meni, siihen en ota kantaa, koska en jaksanut todellakaan seurata sitä, mutta maaleja ei tullut kummallekaan joukkueelle. Miehenikin odotti tasapeliä. Kuitenkin viimeisen viiden minuutin aikana Chile teki kaksi maalia. Chile voitti Venezuelan 2-0. Hah! Kerrankin olin iloinen jostakin jalkapalloon liittyvästä. Minusta oli oikein, että noin huonon käytöksen jälkeen Venezuelan ”Vino tinto” hävisi!

Ottelun jälkeen haastalteltiin valmentajia. Chilen valmentaja Claudio Borghi kehui, miten hyvin heitä on kohdeltu Venezuelassa ja miten hän uskoo, että sähkökatkokset olivat vain sattumaa. Hän sanoi, että paljain jaloin harjoittelulle he vain nauravat hyväntahtoisesti jälkeenpäin. Chile aikoo kohdella hienosti Venezuelan joukkuetta, kun tämä tulee vuorostaan pelaamaan Chileen.

Ihmettelin miehelleni tuota asioiden kaunistelua, mutta kuulemma valmentaja ei voi muuta tehdä. Chile kuulemma aina kohtelee muita joukkueita hyvin, kun nämä tulevat Chileen. Samoin kuulemma argentiinalaiset. Samaa ei voi sanoa kaikista muista. Boliviassa muiden maiden joukkueet laitetaan pelaamaan stadioneille, jotka ovat melkein 5 kilometrin korkeudella vuoristossa. Toki bolivialaiset ovat tottuneet ohueen ilmaan. Perulaisten taktiikka taas on se, ettei vieraan maan joukkueen pelaajien anneta nukkua yöllä, vaan hotellissa ja sen ulkopuolella kiljutaan ja mekkaloidaan koko yö. Brasilialaiset taas kuulemma laittavat ottelut keskelle kuuminta päivää, jolloin lämpötila on sietämätön sellaiseen tottumattomille. Mieheni muisteli myös, että Japanissa ja Italiassa on joukkueille annettu ruuassa jotain sellaista, että pelaajille on iskenut kauhea ripuli!

Likaista peliä, sanon minä! Onko Suomessa uutisoitu Venezuelan hassuista tapahtumista? Näytettäänkö siellä edes näitä pelejä nyt, kun Euro Copakin on meneillään? Siellä ei ainakaan ruodita tällaisia asioita uutisissa näin tarkasti kuin täällä!

Tämä kuva ei liity mitenkään aiheeseen, mutta näytänpä teille lisää tekemiäni pöllökoruja. Nämäkin ovat jo lähteneet maailmalle.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Hurjat Haraldit

Olen tehnyt niiden aiemmin näyttämieni puuviikinkien lisäksi tällaisia pehmoviikinkejä. Suunnittelutyö vielä hieman kesken.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Pöllökoruja

Elossa ollaan, mutta yhteyden kanssa taistellaan. Päivityksiä ei ole tullut, sillä yhteys ei ole riittänyt. Nytkään en tämän pidempää pysty tekemään. Nämä tekemäni pöllökorut lähtivät eilen muille maille.