Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

tiistai 29. marraskuuta 2016

Monalisan hymy


Zaran hymy on aiheuttanut hilpeyttä ystävieni keskuudessa. Ehkä se saa teidänkin päiväänne hymyn huulille :)

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Lisää Constitucionista


Ajattelin vielä hiukan näyttää reissuamme Constitucioniin.


Kävimme lounaalle rantaravintolassa.


Kaikissa paikoissa minua harmittaa se, että autot parkkeerataan aina niin, että ravintoloista näkee suurimmaksi osaksi vain autoja! Onko tämä vain chileläinen ilmiö vai onko kaikkialla maailmassa sama juttu? 


Söimme herkkuamme mariscal caliente.


Rannalla riekkumisen ja syömisen jälkeen poika nukahti. On hän vielä kuitenkin niin pieni <3 p="">


Minä sain virkattua autossa taas muutamia kukkia ikuisuusprojektiini.


 Täällä on nyt mansikka-aika ja tien varrella oli myynnissä edullisia mansikoita: melkein 10 kiloa maksoi kymmenisen euroa! Huoltoasemalta ostin palan suklaakakkua ja sen söimme mansikoiden kanssa jälkiruuaksi autossa.


Kotona sitten putsaus ja viipalointi ja sen jälkeen pakastimeen.

Meille jäi mukavia muistoja Constitucionista, Varmaan joskus tulee mentyä uudelleenkin.

torstai 24. marraskuuta 2016

Tasan 11 vuotta Chilessä


Tasan 11 vuotta sitten tulimme Chileen, minä, mieheni ja Chiquitita (nyt 16-vuotias chihuahuamme). Asetuimme asumaan Yumbeliin kälyni juuri valmistuneeseen omakotitaloon. Siitä kahden vuoden päästä muutimme Peikkokukkulalle. Asuimme ensin pienessä mökissä kaksi vuotta, jonka jälkeen rakennutimme valkoisen talon mökin kylkeen niin, että mökistä tuli keittiö ja työhuone.

Yhteentoista vuoteen on tietenkin mahtunut kaikenlaista. Mieheni molemmat vanhemmat kuolivat ensimmäisen puolentoista vuoden aikana. Yumbelin talomme ryöstettiin. Olemme pelastaneet kadulta koiria, chihuahuamme ovat saaneet pentuja. Karvaisia ystäviämme on lentänyt sateenkaarisillalle. Selvisimme maailman neljänneksi voimakkaimmasta maanjäristyksestä vuonna 2010. Olen tehnyt, tonttuja, peikkoja ja koiranvaatteita. Meille syntyi poika vuonna 2012.

Elämämme kukkulalla on ollut tasaista ja rauhallista, yllätyksetöntä (maanjäristyksiä ja vauvaa lukuun ottamatta). Sosiaalinen elämä on ollut minimissään. Silti minulla ei ole koskaan tylsää ja tekemistä riittää yli äyräiden.

Mitähän seuraavat 11 vuotta tuovat tullessaan? Toivottavasti saamme viettää ne terveinä ja onnellisina. 

Nyt nokat kohti uusia tuulia!

P.S. Kuva otettiin tänään muistoksi :)

maanantai 14. marraskuuta 2016

Aamupalapaikan pikkuremontti

Ostin uuden hempeänvihreän ulkokaluston pari kuukautta sitten ajatellen, miten kaunis se olisi valkoista ulkoseinäämme vasten. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin kaupassa on ajatellut. Kalusto ei näyttänyt kivalta, vaan vanha puinen valkoinen kalusto näytti paremmalta entisellä paikallaan. Nyt vihdoinkin minulla oli "ylimääräinen" kalusto, jolle voisin etsiä paikan jostain puun alta puutarhasta. Olen sellaisesta haaveillut joka kevät, mutta oikeanlaisia pikkutuoleja ja pöytiä ei ole tullut vastaan. 

Parin eri kokeilun jälkeen vihreät kalusteet muuttivat quillay-puun alle talon eteen. 

Se onkin ollut mukava paikka! Syön siinä aamiaisen melkein joka aamu, välillä toppatakki päälläni, välillä vain paita ja välillä urheiluvaatteet, riippuen ilmasta ja kellonajasta. Paikalla olen ommellut, leikannut kankaita ja pilkkonut mansikoita. Joskus öisin istun siellä kuuntelemassa siritystä ja juomassa lämmintä teetä.

Puun alla oli vain yksi harmi. Maa ei ollut tasainen. Kuokin siitä kyllä pahimmat möykyt pois ja siirsin maan kuoppiin, jotta saisin pöydän ja tuolit edes hieman parempaan asentoon. Maa kuitenkin kallistui sen verran puuta lähestyessä, että pöytää ei voinut sijoittaa ihan puun viereen ja kun tahtoi olla varjossa, pää oli alhaalla riippuvien oksien ja lehtien seassa. En kuitenkaan puhunut miehelleni mitään asiasta. 

 Sitten miehenikin huomasi, miten mukava paikka oli. Hänkin alkoi kuljettaa aamiaiskuppiaan seurakseni puun alle. Dominichan oli kompanjeerannut minua jo alusta saakka. Mieheni huomasi, että tuolit olivat vinossa, eikä varjoa voinut hyödyntää optimaalisesti. Hän ehdotti, että maata voisi tasoittaa paremmin, kun apupoika tulisi töihin. On aina parasta, kun tällaiset ideat tulevat mieheltä itseltään, niin silloin ei minulle tule "nalkuttavavaativa-akka-oloa".

 Tästä kuvasta näkee, miten paljon maata piti laittaa puun ympärille, jotta saatiin tasaista. Onneksi meillä oli tuollaisia aidanseipäitä käyttämättömänä, niin ei tarvinnut ostaa muuta kuin pitkiä nauloja.

Tässä on nyt sitten valmista. Meinaan vielä istuttaa rahanpuun tapaisia mehikasveja, jotka eivät tarvitse juurikaan vettä. Tuohan olisi hieno liuskekivillä päällystettynä, mutta meinaamme jättää ihan tuollaiseksi. 

 Kansituoli saatiin nyt varjoon.

Kansituoliin ompelin viime kesänä aivan sattumalta vihreän koiratyynyn ja -kankaan. Silloin en vielä tiennyt, että vastaan tulisi saman vihreä kalusto tänä vuonna! 

Vihreitä tuoleja on vain kaksi, joten joudumme ottamaan täydennystä vanhasta kalustosta. Mahdumme ihan hyvin syömään omalla porukalla lounastakin tässä, sillä pikkupöydälle voi laskea juomat ja salaatit. Isommalla porukalla syömme gazebon alla, mutta sitä ei ole vielä laitettu talven jäljiltä kesäkuntoon. 

 Metallipöytien suojaksi leikkasin paksuhkosta läpinäkyvästä muovista pyöreät pöytäliinat. Niitä ei juuri huomaa, mutta ovat oikein kätevät. Mitään muuta pöytäliinaa en tahdo laittaa, sillä pöydissä on kauniit pitsileikkaukset.

Michilandian työtkin onnistuvat tässä, kun on järjestelmällinen.

Ja Molla-Chihut valmistuvat linnunlaulua kuunnellen.

lauantai 5. marraskuuta 2016

Constitucionin upea ranta


Tänään ajoimme muutaman tunnin Peikkokukkulalta pohjoiseen. Päätimme käydä katsomassa, miltä Constitucion näyttää.


Meillä ei ollut minkäänlaisia odotuksia, joten yllätyimme iloisesti, kun vastassa olivat  näin hienot rantamaisemat!


Itse Constitucion on sellainen epäsiisti tyypillinen hökkelikylä kuin melkein kaikki Chilen pikkukaupungit ovat, mutta sillä on kyllä yksi kauneimpia näkemiäni Costaneroja (rantateitä).


Upeita kalliomuodostelmia ja palmuja.


Tuo suuri vaalea meressä oleva kivi on Piedra de la Iglesia. Eli "Kirkon kivi". Se on Constitucionin "käyntikortti".


Constitucion kärsi Chilen pahimmat vauriot tsunamin takia vuoden 2010 maanjäristyksen aikana (8,7 richterin asteikolla). Vieläkään aivan rantaan ei saa rakentaa. Juuri eilen oli taas maanjäristys, joka oli tuntunut voimakkaasti myös Constitucionissa (6,4 richterin asteikolla).


Rannalla on niin voimakas merenkäynti, ettei se ole lainkaan uimaranta. Uiminen on kiellettyä. Tummanharmaa hiekka poltti jalkapohjia.


Rantatie on erittäin hyvin hoidettu Chilen mittakaavassa.


Rannalta ajoimme hieman eteenpäin hiekkaiselle korkealle kukkulalle. Lähistöllä olisi myös Chilen suurimmat dyynit, mutta sinne emme ehtineet. Jäipä jotakin seuraavallekin kerralle!

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Why do I run?

Ihmisillä on eri syitä harrastaa juoksemista. Joillakin on paljon kilpailuviettiä, joku tahtoo tulla oikein hyväksi ja joku juoksee laihtuakseen. Nuoret yrittävät kehittyä ja vanhemmat pysyä hyvässä kunnossa. Jotkut rääkkäävät kehoaan, toiset taas hoitavat mieltään. Jotkut tahtovat kerryttää hurjia kilometrimääriä ja toiset taas toivovat pystyvänsä juoksemaan hurjaa vauhtia. Toiset juoksevat kimpassa ja toiset yksin. Jotkut ottavat osaa massamaratoneihin ja toiset ultraseikkailuihin, joissa näännyttävät itsensä 160 kilometrin matkalla. Kaikkia kuitenkin yhdistää se, että juostessa tai sen jälkeen tulee hyvä olo. 

Miksi sinä juokset?


Minun syyni, tai ainakin niiden tärkeysjärjestys, ovat muuttuneet sen jälkeen kuin aloitin säännöllisen juoksemisen reilu vuosi sitten. Minullehan ainoa tavoite aloittaessani oli se, että saisin pömppiksen pois. Se ei toteutunut niin kuin olisin kuvitellut, mutta koko prosessi sai minut opiskelemaan asiaa ja muuttamaan elämäntapojani niin, että nyt vihdoinkin olen lähempänä tavoitettani. Kokoan tähän nyt  joitakin itselleni tärkeitä asioita. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä.

1. Juokseminen polttaa kaloreita. Voin siis antaa itselleni helpommin anteeksi suklaat ja karkit, joista en ikinä pääse eroon (koska en edes tahdo), vaikkakin olen vähentänyt niiden määrää hyvin radikaalisti aikaisempaan elämään verrattuna.

2. Juokseminen onnistuu ilman sitä, että minun pitäisi mennä jonnekin salille 20 tai 60 kilometrin päähän tiettyyn aikaan. Voin juosta täällä omissa ympyröissäni silloin kun minulle sopii.

3. Juoksemiseen ei tarvita kalliita varusteita. Aloitin ilman mitään hankintoja ja sen jälkeen olen ostanut lenkkarit ja vaatteita sitä mukaa kuin olen tarvinnut. (Amerikankälyni innostui kuullessaan harrastuksestani ja alkoi myös lähettää minulle juoksuvarusteita. Kun hän tulee Chileen, mennään kuulemma yhdessä lenkille:)

4. Juostessa ehtii ajatella kaikenlaista. Mieli lähtee vaeltelemaan kontrolloimattomasti ja se tekee hyvää. Tämän vuoksi en ole enää aikoihin kuunnellut äänikirjoja juostessa. Musiikki on aivan ehdotonta!

5. Juokseminen nostaa mielialaa aina!

6. Juoksemisen aikana luovuus kasvaa.

7. Juoksemisen takia tulee lähdettyä ulos nauttimaan luonnosta.

8. Juokseminen nostaa itsetuntoa. (Huomasin jo tuon reilun parin kuukauden tauon aikana, että itsetunto alkoi laskea.) 

9. Juokseminen vähentää stressiä. Kun ajattelen elämääni taaksepäin, huomaan, että olen aina juossut säännöllisemmin kuin muina aikoina juuri silloin, kun minulla on ollut elämässäni suuria muutoksia meneillään tai tulossa. (Kuten nyt.)

10. Juoksemisesta saa energiaa.

11. Juostessa saan olla hetken yksin!



Minä juoksen noin 6-10 kilometrin lenkkejä tällä hetkellä. Juoksen joka toinen päivä. Olen harkinnut tihentää juoksukertoja silloin tällöin.  En tiedä, viitsinkö nostaa kilometrimäärää tuosta, sillä 10 kilometrin jälkeen kyllästyn. Juokseminen alkaa tuntua pitkästyttävältä. Ei siis niin, ettei kuntoni kestäisi vaan niin, ettei vaan huvita. Ehkä se on psykologistakin. Olen miettinyt, että pitempiin matkoihin ehkä tottuisi, kun niitä vain tekisi. Sitten 10 kilometriä ehkä tuntuisi naurettavan vähältä. Toisaalta taas minulla menee tuohon 10 kilometriin ja sen jälkeiseen kävelyosuuteen (kukkulalle ylös) tunti ja vartti ja vielä venyttelyt päälle, etten oikein ole valmis ajallisestikaan käyttämään enempää päivästäni. Vielä kun pesuveden lämmittämiseen ja pesuvadeissa peseytymiseenkin menee enemmän aikaa kuin jos olisi suihku, josta tulisi heti lämmintä vettä riittävästi!

Juoksen netistä löytämäni juoksuohjelman mukaan. Se tähtää 10 kilometrin juoksemiseen. Olen ottanut osaa muutamaan juoksutapahtumaan ja paras aikani 10 kilometrillä on 52 minuuttia ja joitakin sekunteja (joita en muista). Tämän ajan sain muutaman kuukauden juoksentelujen jälkeen. En luule, että saisin nyt yhtään sen parempaa aikaa, varsinkaan tuon sairasteluista johtuvan tauon takia.

Tarvitseeko sitä muutenkaan aina yrittää kehittyä ja tulla paremmaksi? Olen saanut monilta lukijoilta viestejä siitä, miten blogini juoksupostaukset ovat innostaneet heitäkin juoksemaan! Se tuntuu mahtavalta varsinkin, kun minulla ei ole mitään urheilijamenneisyyttä, josta voisin ammentaa. Itse asiassa en pidä urheilusta lainkaan. Jotkut lukijat ovat kertoneet, että se jatkuva kehittymisen tarve on tappanut ilon juoksemisesta, juoksusta on tullut liian tavoitteellista.

Yritän pitää tuon mielessäni, kun ruoskin itseäni joskus liian laiskasta tahdista. Minun ei tarvitse "kehittyä". Voin juosta juoksemisen ilosta. Tärkeintä on lähteä liikkeelle ja nauttia siitä! Tärkeintä on se KAIKKI MUU, jota saa juoksemisen sivutuotteena. Ei minun yli nelikymppisenä tarvitse yrittää olla kaksikymppinen maratoonari. Minun ei tarvitse verrata kilometrejäni tai vauhtia kenenkään muun kanssa. Ei ole tärkeää olla parempi kuin joku muu, vaan on tärkeää voida paremmin kuin ennen!


P.S. CSV-blogissa on uusi päivitys!